Vuoden 2013 viimeinen

Meillä kuultua tänään:

Tytöt laittoivat huoneensa oven kiinni saadakseen leikkiä rauhassa. Poika tulee koputtamaan oveen.
7-vuotias isosiskonsa sanoo: "Say the password"
Poika:  "Password"
7-v.:  "No, don't say password, say the password"
Poika: "Password"
7-v.: "No, say something else, don't say password"
Poika: "School bus"
7-v.: "No, that's not the password".

Tämä päättyi lopulta itkuun...

Myöhemmin:

7-vuotias: "I'm seasick"
5-vuotias: "What's seasick?"
7-vuotias: "It's when your nose is hurting. When you feel like sneezing, but you can't"
5-vuotias: "Ok".


Sitten:

5-vuotias: "I know why butterfly is called butterfly"
7-vuotias: "Why?"
5-vuotias: "Because it eats butter and flies".

Tälläisiä tunnelmia täällä vuoden viimeisenä päivänä. Uutta vuotta ei meillä juhlita mitenkään erityisemmin. Mies menee yöksi töihin ja lapset nukahtavat jo yhdeksän jälkeen. Vuosi 2013 on ollut hyvä, vaikka mitään erikoisempaa ei ole tapahtunutkaan. Ensi vuodelle on taas uudet tavoitteet ja toiveet. Mutta niistä lisää myöhemmin...

Päätän vuoden 2013 tähän tyttöjen kuvaan.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2014!

Hemmottelua

Eilen lapset heräsivät aikaisin, ja kuusen alla oli sittenkin lahjoja vaikka he pelkäsivät, ettei lahjoja ehkä tulekaan...

Kaikki olivat iloisia saamistaan lahjoista. Meillä annetaan myös hyödyllisiä joululahjoja, joita olisi muutenkin pitänyt ostaa. Kaikki saivat siis myös sukkia, yöpuvun ja uuden hammasharjan ja lapset olivat aivan yhtä onnellisia näistä lahjoista. 

Iltapäivällä syötiin jouluateria. Meillä oli kalkkunan lisäksi lanttulaatikkoa, porkkanalaatikkoa ja jollof rice sekä friteerattua naudanlihaa. Tänä vuonna hain myös venäläisestä kaupasta tuotetta mätiä ja sitä oli alkuruoaksi keitetyn kananmunan kanssa. Ruoka oli taas niin hyvää...jälkiruoalle ei meinannut jäädä tilaa, mutta niitä syötiinkin sitten pitkin iltaa. 

Syönnin jälkeen leikittiin uusilla leluilla. Kaksi nuorempaa tyttöä on nyt innostunut legoista, ja niitä on rakennettu eilisestä asti. 

Myös tälläinen mosaiikkisetti oli todella mieluinen ja tytöt tekivät jo eilen kolme tälläistä kuvaa.

Tänään mies lähti pojan ja nuorempien tyttöjen kanssa tapaninpäivän ruuhkaan. Itse jäin suosiolla kotiin. Sain esikoiselta joululahjaksi kylpysetin ja eilen sanoin, että toivottavasti minulla on joskus aikaa sitä käyttää. Nyt olin menossa suihkuun ja esikoinen sanoi, että äiti, nyt sä voit mennä kylpyyn kun muut eivät ole kotona. Ja kyllä oli ihanaa, viimeksi olen käynyt kylvyssä varmasti monta vuotta sitten.

Kylvyn jälkeen avasin vielä pitkään säästämäni suklaan. Tälläisiä hemmotteluhetkiä osaa todella arvostaa vasta sitten, kun sellaisiin ei ole ikinä aikaa. 

Onneksi loma jatkuu vielä monta päivää. En halua tehdä mitään suunnitelmia, mutta ainakin yhden kerran on käytävä luistelemassa ja pulkkamäessä.

Joulu kultainen...

Perjantaina alkoi joululoma. Kaksi viimeistä viikkoa on ollut todella kiireisiä. Meillä oli kolmet eri koulun joulujuhlat, esikoisen orkesterin konsertti sekä kolme eri tanssinäytöstä. Tämän lisäksi töissä oli todella kiire, kun vuoden tilikatsauksen piti olla valmis ennen lomaa. Kaiken lisäksi olin myös pari päivää viime viikolla kipeänä. Joten jouluvalmistelut ovat jääneet aika vähille.
Mutta onneksi sain eilen oikein luksuspäivän, kun mies lähti kaikkien lasten kanssa pois koko päiväksi ja pääsin ostoksille aivan yksin (vain pienten lasten äidit ymmärtävät tätä luksusta...). Sain ostettua kaikki lahjat ja koko viikon ruuat. Sellaiseen "kuuntelen joululauluja vilttiin käpertyen kuumaa glögiä juoden" -hetkeen ei ollut aikaa. Muuten, meidän Ikeassa ei tänä vuonna ollut glögiä, mikä pettymys...

Tänä aamuna kävimme vielä maatilan myymälästä ostamassa kalkkunan. Sitten leivoimme pipareita ja taatelikakkua. Illalla katsoimme vielä joka joulun pakollisen elokuvan, eli Polar Expressin. Nyt saa joulu tulla...

Pojan pipareiden leipominen oli luovaa toimintaa. Muotit eivät olleet kivoja, vaan hän kauan ja keskittyneesti teki taikinasta pieniä ja vähän isompiakin palloja. Osa meni suuhun. Lopulta hän tunki kaiken jäljellä olevan taikinan yhden muotin sisään. Ehkä ensi vuonna tämäkin sujuu sitten paremmin.

Tätä kirjoittaessa Suomessa on jo jouluaaton aamu. Meillä joulua vietetään kunnolla vasta keskiviikkona, mutta Suomen joulu on ajatuksissa varmasti koko huomisen päivän. Toivottavasti teillä kaikilla on oikein rauhallinen ja hyvä joulu!

Suomi

Tänään alkoi taas normaali arki matkan jälkeen.
Kun Suomesta palaa tänne takaisin, on aina vähän epätodellinen olo. Olinko oikeasti siellä vai oliko se vain unta? Niin erilaisilta nämä kaksi maata tuntuvat.

Matka meni hyvin. Lento Lontoon Gatwickin kautta oli loistovalinta. Gatwick oli siisti ja rauhallinen lentokenttä, ei liian pieni eikä liian isokaan. Aamupäivällä siellä tuntui olevan suorastaan autiota. Suomeen päin lentäessä jouduimme odottamaan jatkolentoa 6 tuntia, mutta aika meni nopeasti.

     Hetkeni lattemammana. Piparkakun makuista lattea kermavaahdolla.

       

 Leikkipaikalla kului aikaa. Vaikka kaikista hauskinta oli katsella ikkunasta lentokoneita ja muita koneita.

                                                            Joulupukki, missä olet?

Lentokentällä yritin ajankuluksi bongailla suomalaisia. Sitten aloin miettimään mistä suomalaisen oikeastaan tunnistaa? Havaintojeni mukaan Marimekon laukusta, polkkatukasta (keski-ikäisillä) ja kasvonpiirteistä. Vanhempia ihmisiä oli helpompi tunnistaa kuin nuorempia. Tälläistä vakavaa empiiristä tutkimusta siis...

Suomeen saavuttua ihmetytti pimeys. En ole käynyt Suomessa tähän vuodenaikaan moneen vuoteen ja olin aivan unohtanut miltä tälläinen pimeys tuntuu. Tämä yhdistettynä aikaeroon niin olin aika pihalla aikatauluista.

Muita huomioita näin ulkosuomalaisen silmin: Junassa konduktoorilla ei ollut aikaa myydä minulle lippua, koska juna oli aikataulusta 5 minuuttia myöhässä. Täällä siitä ei olisi kukaan stressannut.
Olin myös aika yllättynyt siitä, että sain niin hyvin apua junissa ja busseissa rattaiden ja laukkujen kanssa kulkiessani. Ja auttajat olivat aina suomalaisia vanhempia miehiä. Lentokoneessa Helsingistä Lontooseen vieressä istuva mies antoi jopa oman puhelimensa pojalle, joka alkoi olla väsynyt istumiseen.

Muuten päivät olivat täynnä sukulaisten tapaamisia ja hyvää ruokaa. Mutta myös rauhoittumista ja lepoa. Hautajaiset olivat kauniit ja olen iloinen, että sain mahdollisuuden jättää viimeiset jäähyväiset.
Matkan kruunasi pienen siskonpojan ensitapaaminen. Yhtenä päivänä ehdin tehdä myös pakollisen Vaasa sightseeing-kierroksen (lue: tori ja sen ympäristö).

Sitten pitikin taas haikeana jättää kotikaupunki taakseen ja valmistautua 24 tuntia kestävälle kotimatkalle. Olimme Helsingissä hotellissa yötä, joten matka ei tuntunut niin raskaalta.

          Hotellin ikkunasta näkyi ohikulkevia junia, joten poikaa piti jonkin aikaa houkutella nukkumaan.

Kotimatka oli aika puuduttava, koska 9 tunnin lennolla poika nukkui vain 30 minuuttia. Meidän takana ja edessä istuneet ihmiset tuskin tätä blogia lukevat, mutta pyydän nyt anteeksi kaikkea aiheutunutta häiriötä.
Kun lähestyimme Calgarya, kuulutti kapteeni: Tervetuloa Calgaryyn. Ulkona on kirkas kanadalainen talviyö. Lämpötila on - 26 astetta.

Ja tätä pakkasta on nyt kestänyt monta päivää. Ei ainakaan voi valittaa, ettei tunnu jouluiselta.

Downtown

Olin torstain ja perjantain työpaikan maksamalla kurssilla. Kurssi pidettiin keskustassa ja matkustin sinne bussilla ja junalla, sillä keskustaan autolla ajaminen olisi hullua. Myös parkkipaikasta pitäisi maksaa monta kymmentä dollaria. Eilen kotiin tullessa ahtauduin junaan ja monta pysäkkiä seisoin oven ja ihmismassan välissä kuin silli suolapurkissa. Silloin ajattelin, että onneksi työpaikka ei sijaitse keskustassa. Calgaryn keskustassa on melkein ainoastaan korkeita toimistotaloja, ja kymmenet tuhannet ihmiset käyvät siellä töissä joka päivä. Kuuden aikaan koko paikka autioituu.

 Luin lehdestä, että pelkästään viime vuoden aikana Albertaan muutti 50 000 ihmistä, joista suurin osa Calgaryyn. Kaupunkisuunnittelu ei ole pysynyt kaupungin kasvun mukana, vaan esim. joukkoliikenne on ruuhka-aikaan aivan täynnä. Jos jotain positiivista voi sanoa,

 niin junassa oli kaikesta huolimatta hyvä tunnelma ja ihmiset vitsailivat tilanteesta. 

Junaa odottamassa.

Ensi viikolla olenkin sitten toisissa maisemissa. Meitä voi siis nähdä livenä Vaasassa sunnuntaista tiistaiaamupäivään sekä Helsingissä tiistai-iltana. Ilmoittautukaa, jos haluatte tavata :)

Hey, Little Ant

Tokaluokkalaisella oli koulussa ollut tehtävänä kirjoittaa muurahaisista. Ensin piti valita, että jos näkee muurahaisen tappaako sen vai pitääkö sen hengissä ja sitten siihen piti kirjoittaa perustelut. Tämä oli aika hellyyttävä:

Pitäisin muurahaisen hengissä, koska se on elävä olento. Muurahaiset ovat vahvoja ja auttavaisia. En halua myöskään tappaa muurahaisia, koska niillä on lapsia. Niiden pitää myös tehdä lisää työtä.

Kylmästä lämpimään

Koko viime yön päässä soi Jukka Pojan kylmästä lämpimään.  En tiedä oliko tämä jotenkin alitajuista, mutta tänä aamuna täällä oli - 15 astetta. 

Alla olevat kuvat ovat sunnuntaiaamulta kello 9. Kuvat on otettu ikkunasta lämmin teekuppi kädessä, oli vähän liian aikaista äidille lähteä ulos :)

Tänä aamuna meillä on soinut Jukka Poika repeatilla, niinhän se on, että laulun saa pois päästä vain sitä kuuntelemalla...

Jos nyt olisi mahdollisuus lähteä kylmästä lämpimään, niin olisin valmis vaikka heti. Löysin eilen mielenkiintoisen sivun ja siellä oli artikkeli Aloittelijan opas Nigerian pidgin-englantiin. (Tällä sivulla on muitakin todella mielenkiintoisia juttuja), ja tämän ansiosta tuli ikävä Nigeriaan. 

Vaikka meillä puhutaankin kotona englantia, on meidän perheen kieli sekoitus eri kulttuureja. Meille on jäänyt sanoja ruotsista ja Irlannin englannista, joita käytetään sujuvasti puheessa. Meillä sanotaan esim. "put on your kofta" (villatakki), "put it in the bin" (täällä sanottaisiin garbage), lisäksi joitakin suomen sanoja ei ikinä käännetä englanniksi, kuten nukkumatti ja hammaspeikko. Meillä joutuu joskus aamuisin puhumaan myös jöröjukasta. Mies puhuu lapsille myös välillä omaa kieltänsä ja juuri tuota pidgin-englantia. Lapset sanovat isälleen "bo'a daddy", kun hän tulee kotiin. Lisäksi miehen kulttuurissa on erittäin tärkeää, että nuoremmat sanovat vanhemmille hyvää huomenta joka aamu. Aamuisin lapset sanovat siis "labo daddy". 

Miehen kieli (edo) on aika vaikeaa oppia. Meillä on yksi oppikirja, jonka mies osti ihan sitä varten, että voi opettaa lapsille kieltä. Kirja on tosin aika vaikealukuinen ja tarkoitettu enemmän aikuisille. Tämä on kuitenkin ainut kirja, joka on koskaan tehty edosta. 

Kieltä puhutaan ainoastaan Benin cityssä ja sen ympäristössä. Vaikka koulut käydään siellä englanniksi, elää kieli kuitenkin vielä vahvana vaikka sitä ei usein kirjoitetakaan. Beninissä on vahva kulttuuri, ja niin kutsuttu Benin Empire hallitsi maata vuosina 1440 - 1897, kunnes britit tulivat maahan. Beninin valtakunta oli erittäin sivistynyt (jos vaikka vertaa Suomeen tuona aikana), ja sen aikaisia esineitä on nähtävissä Beninin kaupungin museossa sekä Lontoossa, jonne britit niitä veivät. Nykyään näitä esineitä on palautettu takaisin aika paljon. 

Edoa puhuu maailmassa noin miljoona ihmistä. Kielessä on 32 kirjainta ja kirjaimet C, J, Q ja X puuttuvat kokonaan. 

Emo vbo? - Kuinka lapset voivat?

Egbe rhan iran! - Heille kuuluu hyvää.

Okomwen! vbe u a na rrei he! - Hyvänen aika! Miksi tulit?

Meillä on siis todella vaikea tehtävä miehen kanssa yrittää opettaa omia kieliämme lapsille, sillä he eivät kuule niitä mistään muualta eivätkä he ole ikinä asuneet kummassakaan maassa. Englanti on niin helppo vaihtoehto.

(PS. Kylmästä lämpimään soi vieläkin päässä...)

Kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan

Tarinoita maailmalta blogin innostamana aloin muistelemaan monia tekemiämme matkoja. Meillä ei usein mene kaikki aina suunnitelmien mukaisesti. Olemme tälläisiä ex tempore-ihmisiä, eli emme koskaan tee mitään yksityiskohtaisia suunnitelmia. Tämän takia meille ehkä sattuu ja tapahtuu kaikennäköistä... esimerkkejä on lukemattomia, tässä pari juttua:

- Vuonna 2002 ajoimme Beninistä Pohjois-Nigeriaan Kadunaan ja Josiin. Matka on noin 800 kilometriä yhteen suuntaan.  Esikoinen oli silloin 7 kuukautta, ja hänelle tuli tällä matkalla kauhea matkapahoinvointi, eli oksensi kaiken syömänsä. Se oli siis aikamoinen matka, kun kaikki varavaatteet oli oksennuksessa, eikä matkalla ollut peseytymismahdollisuutta. Kadunassa meidän piti mennä miehen sedän luo, mutta kun vihdoin löysimme oikean talon (mies oli ollut siellä viimeksi 10-vuotiaana) saimme kuulla, että setä oli kuollut. Kadunassa oli myös aika pelottavaa jo tuolloin, vaikka mellakat eivät silloin olleet vielä niin pahoja kuin nyt. Emme siis jääneet sinne vaan ajoimme Abujaan. Siellä söin elämäni parhaan aamiaisen ikinä, enkä varmasti ikinä unohda tätä matkaa.

- Vuonna 2003 olimme miehen ja esikoisen kanssa Pariisissa. Viimeisenä päivänä päätimme käydä Disneylandissa ja sieltä oli sitten tarjoitus mennä suoraan lentokentälle ja lentää takaisin kotiin. Jossain vaiheessa kadotimme kuitenkin toisemme. Mies oli tytön kanssa ja yritin heitä sitten etsiä. Tämä oli vielä sitä aikaa, ettei meidän ruotsalaiset puhelimet toimineet Ranskassa. Nyt näin jälkeenpäin olisi ehkä ollut viisainta mennä porteille odottamaan, että he tulevat ulos. Mutta etsin heitä kuitenkin niin kauan, että tuli jo kiire lähteä lentokentälle. Arvelin sitten, että he olivat varmasti jo lähteneet. En tiennyt ollenkaan, kuinka Disneylandista pääsee lentokentälle, mutta jotenkin sinne sitten löysin. Menin lähtöselvitykseen kysymään, jos mies oli jo mennyt portille. He eivät kuitenkaan voineet sitä kertoa. Olin sitten kahden vaiheilla tekisinkö lähtöselvityksen vai odotanko miestä. Mietin, että jos mies vaikka myöhästyy lennolta niin en halua lentää yksin kotiin. Päätin kuitenkin odottaa. Ja lopulta mies tuli tytön kanssa 5 minuuttia ennen lähtöselvityksen sulkeutumista.

- Vuonna 2009 ajoimme Irlannista autolla Saksaan. Lähdimme Dublinista aamuyöstä ajamaan kohti Belfastia, josta olimme menossa meren yli lautalla. Sanoin vielä lähtiessä, että laitetaan nyt bensaa, kun tankki oli aika tyhjä. Mies oli kuitenkin sitä mieltä, että tankataan sitten vähän myöhemmin. Dublinin ulkopuolella ei sitten ollutkaan yhtään bensa-asemaa ja tankki alkoi olla aika tyhjä. Lopulta mittari oli niin punaisella, että ajoimme johonkin läheiseen pieneen kylään, jossa oli yksi pieni bensa-asema. Kello oli 5 aamulla, eikä mikään ollut auki. Ovessa ei myöskään lukenut mitään aukioloaikoja. Jos asema olisi auennut vaikka kello 7 olisimme myöhästyneet laivasta. Lopulta näimme yhden ohikulkijan ja kysyimme koska bensa-asema aukeaa. Hän ei tiennyt, mutta kun kerroimme, että meillä on kiire hän sanoi tuntevansa bensa-aseman omistajan ja soitti hänelle. Omistaja tuli sitten avaamaan aseman vain meidän takia ja saimme tankattua auton. Tälläistä ystävällisyyttä on vain Irlannissa :)

- Vuonna 2011 ajoimme Seattlesta Calgaryyn. Lähdimme Seattlesta illalla, ja meidän tuli olla perillä noin 10 tunnissa. Meillä oli gps ja alkumatka meni ihan hyvin, kunnes olimme ohittaneet kaikki isommat kaupungit ja Kanadan rajan. Sitten gps ei enää mennyt päälle, eikä meillä ollut mitään muuta karttaa. Olimme keskellä ei mitään keskellä yötä, emmekä olleet nähneet muita autoja moneen tuntiin. Meidän piti sitten arvailla mihin käännytään. Olimme siis pienellä vuoristotiellä, eikä kyltit sanoneet meille mitään. Tien varrella näkyi kaikenlaisia eläimiä, mm. susia, joten ei tehnyt mieli pysähtyäkään. Tuli aika epätoivoinen olo. Ajoimme sitten vain suoraan ja ajattelimme, että tien on pakko päättyä jossain isommassa paikassa. Jossain välissä tie muuttui soratieksi, mutta emme voineet enää kääntyä takaisinkaan, sillä olimme ajaneet varmasti jo noin kaksi tuntia. Lopulta näimme sitten kyltin kaupunkiin, jonka tunnistimme ja pääsimme sinne. Olimme ajaneet aivan väärään suuntaan, mutta onneksi tästä kaupungista oli sitten moottoritie Calgaryyn ja pääsimme lopulta perille. Onneksi tankki oli täynnä tällä matkalla.

Luulisi, että näistä esimerkeistä olisi jo oppinut jotain. Ja kyllä varmaan olemmekin. Varsinkin nyt, kun matkustamme neljän lapsen kanssa on pakko jo vähän suunnitella.

Matkakuumetta

Suru-uutisen kuultuani lähdin töistä kotiin kesken päivän. Kun tulin töihin seuraavana maanantaina työkaverit olivat ostaneet minulle kukkia ja kortin. Vaikka työ välillä vähän kyllästyttääkin, sinne on kiva mennä vain työkavereiden takia.

 

 

Täällä on nyt pitkä viikonloppu, koska maanantaina on Remembrance Day ja yleinen vapaapäivä. Pari päivää sitten ostin liput Suomeen. Tulen kahdestaan pojan kanssa, enkä voi siis tämänkään takia olla montaa päivää poissa, sillä mies joutuu tekemään lyhyempää työpäivää. Lähdemme täältä keskiviikkona 27.11 ja perillä Vaasassa olemme perjantaina, eli melkein kaksi päivää olemme matkassa. Lennämme taas Air Transatilla Lontooseen ja sieltä Norwegianilla Helsinkiin. Lennot menivät ajallisesti todella hyvin, Lontoossa ei ole kuin 4 tunnin odotus. Suurempi ongelma onkin päästä Helsingistä Vaasaan, sillä lento on Helsingissä 23.30 yöllä.

 

Helsingin lentokenttä ei ole myöskään kovin tuttu, ja vaikka olen matkustellut paljon eri maissa, en ole Helsingissä käynyt kovin monta kertaa enkä varmaan osaisi siellä liikkua. Samoin kun tulemme takaisin, pitää Helsingissä varmasti olla yksi yö, sillä lento on 6.30 aamulla. Saa nähdä mihin sitten yöllä eksytään...

 

Vaikka olenkin tulossa hautajaisiin olen todella innoissani matkasta, sillä minusta tuli eilen ensimmäistä kertaa täti. Nyt näen siis suloista vauvaakin. Ja tykkään matkustaa ihan pelkästään itse matkankin takia, vähän vaihtelua tähän arkeen.

 





Takaisin

Täällä on ollut piuhat poikki pari viikkoa. Tietokone sanoi taas itsensä irti enkä päässyt nettiin pariin viikkoon. Tälläinen tauko tekee kyllä välillä ihan hyvääkin, ainakin menin aikaisemmin nukkumaan kuin yleensä. Usein tulee katseltua netistä suomalaisia ohjelmia iltamyöhään.

Halloween tuli ja meni ja sitten tänne tuli talvi. Ulkona on nyt ainakin 15 senttiä lunta. Olen yrittänyt miettiä miksi tykkään talvesta? Kun eihän tästä kylmästä ja märästä ja pimeästä kaiken järjen mukaan voi tykätä... mutta on ihana olla kotona lasten kanssa, eikä mihinkään ole pakko mennä. Kesällä tulee aina sellainen olo, että on pakko mennä ulos kun on niin hieno ilma. Nyt voi viettää kiireettömiä viikonloppuna ja vain "olla". Lisäksi lumi tekee maasta niin kauniin ja onhan pulkkamäessäkin kiva käydä. Irlannissa asuessamme tälläisiä talvia oli ikävä, joten Kanada on juuri oikea maa meille ainakin ilmaston puolesta. Ja kesä tulee myös aina talven jälkeen ja sekin on ihanaa...

Perjantaina eli pyhäinpäivänä sain Suomesta huonoja uutisia. Isoäitini kuoli.
Olen tulossa Suomeen hautajaisiin vaikka mitä maksaisi. En ole töistäkään pyytänyt vielä vapaata, mutta eiköhän se onnistu. Isoäiti oli erittäin rakas enkä voinut olla hänen kanssaan viimeisiä hetkiä, joten en mistään hinnasta olisi poissa hautajaisista.

Kirjoittelen myöhemmin taas vähän iloisemmista aiheista. Tänä viikonloppuna muistellaan isoäitiä ja sytytetään kynttilä hänen muistolleen. Onneksi kauniita ja iloisia muistoja on paljon.

Ihana, ihana syksy

Joka vuosi sen unohtaa kuinka ihana syksy onkaan. Ruska-aika Kanadassa on aivan mahtava, ja yritän nauttia siitä niin kauan kuin sitä vain kestää.

Tänä vuonna ei ollut leutoa syksyä, vaan piti siirtyä teepaidoista suoraan toppatakkiin. Perjantaina maa oli aamulla jo valkoinen.

Tänä viikonloppuna on Thanksgiving, ja maanantaina on yleinen vapaapäivä. Huomenna aiomme paistaa kalkkunan, vaikka se oikea päivä olisi ehkä ollut tänään? Olen yrittänyt kysellä koska se kalkkuna pitäisi syödä, ja jotkut syövät sunnuntaina ja jotkut maanantaina joten ota siitä nyt selvää... 

Yritämme viettää myös kanadalaisia juhlia, kun kerran täällä asumme. Ja lapsille se on tärkeää, koulussa kuitenkin puhutaan aiheesta ja askarrellaan Thanksgiving-kalkkunoita. Meillä mies saa hoitaa kalkkunan paiston. Kerran olen yrittänyt, ja siitä tuli kuivaa. Vaikka ehkä tässäkin asiassa harjoitus tekee mestarin...

Kuvat ovat varhaisillan kävelylenkiltä. Tänään nukuin pari tuntia päiväunia pojan kanssa, ja esikoinen oli sillä välin tehnyt kurpitsajuustokakun. Sitä päästään myös huomenna maistamaan.

Läksyjä

Lupasin kertoa lisää lasten kouluista. Kaksi nuorempaa tyttöä aloittivat tänä syksynä uudessa koulussa, joka kuuluu Traditional Learning Centre - ohjelmaan. Koulu poikkeaa muista kouluista ainakin siinä, että heillä on koulupuku. Opetussuunnitelmassa painotetaan jokaisen oppilaan omaa vastuuta omasta oppimisestaan, ja asiat opitaan enemmän tekemällä kuin vain kirjasta lukemalla. Läksyjä tulee myös paljon. 

Olen ollut tyytyväinen kouluun vaikka tosin mielestäni täällä kaikissa kouluissa on todella tasokasta opetusta. (Olen kirjoittanut tästä aiheestä täällä ennenkin...). 5-vuotias on Kindergarten-luokalla, ja heillä on koulua joka päivä kolme tuntia. 7-vuotias aloitti toisen luokan, ja koulupäivä on 8.05 - 15.00. Tytöt lähtevät aamuisin yhdessä koulubussilla. Takaisin he tulevat sitten eri busseilla, ja hoitotäti hakee nuoremman, kun hän tulee takaisin 11.40. Ehdin itse vanhempaa tyttöä vastaan, kun tulen kotiin töistä.

Läksyjä pitää tehdä joka päivä 30 minuuttia jo Kindergartenissa. He ovat aloittaneet kirjoittamisen harjoittelun ja joka päivä pitää kirjoittaa yksi sivu. Ensimmäisinä viikkoina harjoiteltiin erilaisia viivoja, ja nyt on siirrytty jo kirjaimiin. Lisäksi pitää piirtää jotain tällä kirjaimella alkavaa.

(Anteeksi huonot kuvat, meillä ei edelleenkään ole sitä kameraa)

Yllä on tämän viikon läksyt ja alemmassa kuvassa on ensimmäisten viikkojen viivaharjoituksia.

Toisella luokalla läksyinä on 4 sanaa joka päivälle. Sanat pitää kirjoittaa monta kertaa ja sen jälkeen pitää kirjoittaa yksi lause, jossa tätä sanaa käytetään. Perjantaisin heillä on sanakoe koko viikon sanoista, ja ne pitää osata kirjoittaa oikein. Lisäksi läksyinä on matematiikkaa.

Koulussa on jokaisella luokalla kolme rinnakkaisluokkaa, ja oppilaat on jaettu englannin ja matematiikan tasoryhmiin. Eli paremmin suoriutuvat oppilaat ovat näiden tuntien aikana yhdessä luokassa, kun taas enemmän apua tarvitsevat yhdessä. Tämä on mielestäni todella hyvä käytäntö, sillä näin opettajalla ei mene kaikki aika hitaimpiin oppilaisiin, vaan tehtävät ovat oppilaiden tasoa vastaavia. Meidän 2-luokkalainen on matematiikassa hyvin edistyvien ryhmässä ja englannissa "keskivertoryhmässä".

Esikoinen on katolisessa koulussa, eikä hänellä muka ikinä ole mitään läksyjä...oikeasti on, mutta hän on aina tehnyt ne jo koulussa. Hänellä on nyt alkanut myös ranska oikein kunnolla, aikaisempina vuosina ranskan opetus on ollut enimmäkseen sanontoja ja lauluja. Olin ihan innoissani auttamassa häntä ranskan tehtävissä, ja ihmeekseni muistin kyllä vielä kaiken. Ranska on niin ihana kieli! Harmi vaan, ettei sitä täällä päin paljon kuule.

Viime viikolla vanhenin taas vuodella. En ole vuosiin viettänyt syntymäpäiviäni, eikä me miehen kanssa osteta lahjoja toisillemme. Mutta kakku aina tehdään tai ostetaan, ja se on aina yllätys :) 

7-v. oli tehnyt minulle kortin ja oli ihan itse runoillut kauniin runon. 

"I love you with your sweet eyes and care for you ever time"

Voihan nyt avaimet ja bassoklarinetti

Arki on taas vienyt mukanaan. Kuinka nyt voikaan olla jo syyskuun loppu?

Perjantaina heräsin kello 5.40. Kuudelta pitäisi olla jo lähdössä töihin, joten olin ihan varma, että olen myöhässä. No, uskokaa tai älkää 20 minuutissa sain puettua, pestyä hampaat, herätettyä kaikki lapset, puettua kolme lasta, keittämään puuron, tehtyä kolmet lounaat ja kattamaan aamupalan lapsille. Kuudelta lähdin töihin. Voiko tehokkaampi enää ollakaan (hehe...).

Noin kello yhdeksän mies soitti minulle töihin, että ei löydä auton avaimia mistään. Hän oli lähdössä viemään poikaa hoitoon ja oli etsinyt koko talon läpikotaisin. Se, että avaimet olivat hukassa ei sinänsä ollut mikään yllätys, sillä auton avaimet ovat pojalle aivan se kaikista paras lelu juuri nyt, ja hän osaa etsiä ne käsiinsä vaikka mistä. Yritin sitten ehdotella paikkoja, joista ne ovat ennen löytyneet (mm. kengistä, laukuista, kaapeista), mutta mies oli ollut koko yön töissä eikä hänellä ollut todellakaan voimia tälläiseen. Siinä ei sitten muu auttanut, kun lähteä töistä kotiin kesken päivän. Kun tulin kotiin, olivat mies ja poika kummatkin nukkumassa. Menin sitten itsekin nukkumaan ja nukuin yli kahden tunnin päiväunet. Tämän jälkeen olin kuin uudesti syntynyt. Näin alkoi siis tämä viikonloppu...

Ne avaimet löytyivät myöskin...kaikista loogisimmasta paikasta tietenkin!

Lasten koulut ovat alkaneet hyvin. Esikoinen aloitti nyt seitsemännen luokan ja heillä on ensimmäistä kertaa valinnaisaineita. Kaksi ainetta piti valita ja vaihtoehdot olivat taide, kuoro, orkesteri, draama eli näyttely ja tietokoneet (Robotics). Näistä hän valitsi taiteen ja orkesterin. Ja hänen soittimensa orkesterissa on bassoklarinetti. Olisi ollut ihan kiva, jos meiltä vanhemmilta olisi kysytty mielipidettä ennen tätä valintaa...mutta ei, esikoinen on (ja on aina ollut) oman tiensä kulkija...olisimme ehkä ehdottaneet jotain pienempää soitinta kuten huilu tai marakassit :) No ei, kyllä hän saa tottakai soittaa mitä haluaa. Tätä soitinta pitää harjoitella kotona joka päivä vähintään 20 minuuttia (voi korvaparat ja naapureita käy sääliksi...)

7+5

Kahden nuorimmaisen tytön syntymäpäivien välissä on vain 9 päivää, joten aika usein pidetään heille yhteiset synttärit. Niin tänäkin vuonna. Lauantaina meillä oli 7 tyttöä ja yksi poika juhlimassa kolmen tunnin ajan. Yhteensä lapsia oli siis 12, ja meno oli kyllä välissä aika hurjaa, niin kuin vain voi odottaa tälläiseltä laumalta. Päätin sitten viedä kaikki lapset leikkikentälle puoleksi tunniksi ja sitten tultiin taas sisälle juhlimaan, kaikki olivat rauhallisia tämän jälkeen :)

Tältä näytti ennen juhlien alkua. Joku sisustusintoilija voi saada tästä kuvasta hjärtslaagin... kaikki ei tosiaankaan ollut sävy sävyyn eikä huonetta oltu koristeltu itse askarrelluilla maalaisromanttisilla koristeilla. Tytöt olivat itse innoissaan valitsemassa halumiansa lautasia ja kuppeja, näin on Peppi Pitkätossu, Barbit, keijut ja kukat sulassa sovussa. He saivat juuri sellaiset synttärit kuin halusivat, ja tärkeintä on mielestäni se, että kaikilla on hauskaa. Kun lapset kasvavat niin kauhean nopeasti, että neljän vuoden päästä meillä ei olekaan enää tyttöjen lastenjuhlia, niin saavat nyt ottaa kaiken irti näistä vuosista.

Helium-pallot olivat hitti. 

Tässä avataan lahjoja. Täällä on syntymäpäiväetiketin mukaan tapana avata lahjat vasta aivan viimeisenä ennen juhlien loppua, ja näin teimme mekin. (7v. halusi aivan välttämättä laittaa isosiskonsa vanhan mekon, joka on kyllä vähän liian iso vielä )

Kortti parhaalta kaverilta.

Tältä näytti sitten juhlien jälkeen. Mitään ei paljon jäänyt...

Lahjaleluilla leikkimistä.

Synttäreiden jälkeen meidän päivä jatkui vielä iloisissa merkeissä. Pääsimme miehen "työsuhde-eduilla" huvipuistoon ja siellä meni iltaan asti. Harvoin teemme mitään tälläistä, joten lapset olivat aivan innoissaan. Varmasti muistavat tämän päivän vielä kauan. 

Supermies

Meidän supermies osaa 1 vuoden ja 4 kuukauden iässä laskea viiteen ja luetella aakkoset (laulaen). Tällä menolla hänestä on tulossa lapsinero.

(Jos joku ei ymmärtänyt, niin en tosissani tuota kirjoittanut. Mutta kyllä hämmästyin, kun ensimmäisen kerran kuulin hänen laskevan viiteen. Tämän on tietenkin oppinut kuuntelemalla siskojaan eikä häntä olla täällä päivät pitkät opetettu :) Mutta äiti saa olla ylpeä.)

Tässä supermies on uimavahtina (tai sitten tiellä menee auto...)

Supermies auttaa äitiä tiskaamaan.

Loppukevennykseksi hieno auringonnousu tänä aamuna. Täällä on vieläkin täysi kesä, ja uimassakin ollaan vielä käyty. 

Blogi on taas vähän jäänyt. Meillä on ollut pieniä teknillisiä ongelmia, ensin tietokone meni rikki ja sitten kamera. Kuulostaako tutulta? Kyllä, meidän uusi tietokone ja kamera kestivät melko tasan 9 kuukautta . Miksi meille aina käy näin?

Matka jatkuu

Aamupalan jälkeen pakkasimme taas auton ja lähdimme Whistler-vuorelle. Tämä vuori on 2277 metriä korkea, joten näkymät olivat upeat. Ylös vuorelle pääsi köysiradalla, ja köysiradan pysähdyspaikasta voi jatkaa vielä kävellen aivan vuoren huipulle. Lapset kiipesivätkin mummin ja vaarin kanssa huipulle, itse odottelin heitä siellä ylhäällä pojan kanssa, sillä hän nukahti köysiradan pysähdyttyä. Matka huipulle ja takaisin kesti noin tunnin.

Tältä näytti vuoren huipulta. 

Sää oli koko matkan tosi hyvä, vaikka välillä olikin kyllä vähän liian kuuma. Tuolla huipulla oli kuitenkin vain noin 12 astetta, joten takkia tarvittiin.

Loppupäivästä kävimme uimassa vuoristojärvessä, jossa oli aivan kirkkaan sinistä vettä. Vesi oli niin kirkasta siksi, että se tuli jäätiköltä. Ja oli se aika kylmääkin, mutta juuri sopivan vilpoista näin kuumaan päivään. Kun olimme ajamassa uimapaikalle näimme pienen mustan karhun, joka ylitti tietä meidän edestä.

Illalla menimmekin sitten leirintäalueelle, jonne oli varannut telttapaikan kahdeksi yöksi. 

Leirintäalue oli siisti ja iso. Nuotiolla paistettiin illallista ja lasten pyynnöstä vähän kaikkea muutakin. Pimeän tullen olivat kaikki jo nukkumassa.

Seuraavana päivänä ajoimme katsomaan Malignen kanjonia. Kanjonin ympäri oli tehty eripituisia kävelyreittejä, joita pitkin kanjonia pääsi ihailemaan. Kävelimme tunnin reitin, vaikka lapset alkoivat olla loppumatkasta aika väsyneitä. Tämän jälkeen oli pakko mennä uimaan, sillä oli todella kuuma päivä.

 Illalla kävimme syömässä Jasperissa. Nämä kuvat ovat Jasperin kaupungista, tai oikeammin sanottuna kylästä, sillä asukkaita siellä on vain noin 5000.

Jasperin rautatieasemaa komisti toteemipaalu.

Illalla palasimme leirintäalueelle. Telttojen keskellä kulki tälläisiä valkohäntäpeuroja.

Sitten olimmekin jo valmiita nukkumaan, sillä seuraava päivänä oli edessä kotimatka. Teen tästä viimeisestä päivästä erillisen postauksen, sillä näimme sen päivän aikana todella paljon.