Kultaiset vuodet

11-vuotias esikoinen on todella tarkka pukeutumisestaan. Farkkujen on oltava kapealahkeiset, vain tietynlaiset paidat kelpaavat ja hiuksien laitossa menee ainakin puoli tuntia joka aamu. Mies oli hänen kanssaan ostarilla viime viikonloppuna ja tarkoituksena oli löytää uusi takki. Kolmen tunnin ja monen kymmenen kaupan jälkeen hän löysi viimeinkin takin, joka kelpasi. Onneksi mies oli hänen kanssaan, sillä minulla olisi mennyt hermot.

Aloin sitten miettimään millainen olin itse tuossa iässä. Ja samanlaistahan se oli. Halusin samoja vaatteita mitä kavereillakin oli, ja kaikki luokan tytöt pukeutuivat samaan tyyliin. Farkkujen piti olla Levikset, tai sitten leveistä farkuista leikattiin saumat irti ja siihen väliin ommeltiin joku kukkakangas. Paidan piti olla tasaraita-paita, jossa oli huppu. Tai sitten farkkupaita. Minulla oli valkoinen kauluspaita, jossa oli sinisiä kukkia. Jalassa piti olla purjehduskengät. Pipoa ei voinut pitää talvella, koska kampaus olisi mennyt pilalle. Otsatukka oli nimittäin tupeerattu korkeaksi "aalloksi" ja siinä oli niin paljon hiuslakkaa, että se pysyi itsestään pystyssä. Tai sitten se oli laitettu "kuplalle". Hiusten piti myös olla nutturalla. Kaulassa roikkui kokoelma erivärisiä muovisia tutteja, joita kerättiin. Huone oli täynnä julisteita. Kaikki olivat New kids on the block- faneja (suosikkini oli Danny). Muita artisteja olivat Raptori, Ressu Redford, Neon 2. Kuuntelin myös Bryan Adamsia ja Whitney Houstonia. Kasetille nauhoitettiin aina radiosta hyviä kappaleita ja niitä sitten kopioitiin kavereilta. Voi 90-luku, älä tule koskaan takaisin!

Kun menin yläasteelle en enää välittänyt siitä kuinka muut pukeutuivat. Toivottavasti näin tapahtuu myös oman tyttären kohdalla. Nyt pitää vain yrittää kestää tämä vaihe.

Uusi takki