Kun Suomesta palaa tänne takaisin, on aina vähän epätodellinen olo. Olinko oikeasti siellä vai oliko se vain unta? Niin erilaisilta nämä kaksi maata tuntuvat.
Matka meni hyvin. Lento Lontoon Gatwickin kautta oli loistovalinta. Gatwick oli siisti ja rauhallinen lentokenttä, ei liian pieni eikä liian isokaan. Aamupäivällä siellä tuntui olevan suorastaan autiota. Suomeen päin lentäessä jouduimme odottamaan jatkolentoa 6 tuntia, mutta aika meni nopeasti.
Hetkeni lattemammana. Piparkakun makuista lattea kermavaahdolla.
Lentokentällä yritin ajankuluksi bongailla suomalaisia. Sitten aloin miettimään mistä suomalaisen oikeastaan tunnistaa? Havaintojeni mukaan Marimekon laukusta, polkkatukasta (keski-ikäisillä) ja kasvonpiirteistä. Vanhempia ihmisiä oli helpompi tunnistaa kuin nuorempia. Tälläistä vakavaa empiiristä tutkimusta siis...
Suomeen saavuttua ihmetytti pimeys. En ole käynyt Suomessa tähän vuodenaikaan moneen vuoteen ja olin aivan unohtanut miltä tälläinen pimeys tuntuu. Tämä yhdistettynä aikaeroon niin olin aika pihalla aikatauluista.
Muita huomioita näin ulkosuomalaisen silmin: Junassa konduktoorilla ei ollut aikaa myydä minulle lippua, koska juna oli aikataulusta 5 minuuttia myöhässä. Täällä siitä ei olisi kukaan stressannut.
Olin myös aika yllättynyt siitä, että sain niin hyvin apua junissa ja busseissa rattaiden ja laukkujen kanssa kulkiessani. Ja auttajat olivat aina suomalaisia vanhempia miehiä. Lentokoneessa Helsingistä Lontooseen vieressä istuva mies antoi jopa oman puhelimensa pojalle, joka alkoi olla väsynyt istumiseen.
Muuten päivät olivat täynnä sukulaisten tapaamisia ja hyvää ruokaa. Mutta myös rauhoittumista ja lepoa. Hautajaiset olivat kauniit ja olen iloinen, että sain mahdollisuuden jättää viimeiset jäähyväiset.
Matkan kruunasi pienen siskonpojan ensitapaaminen. Yhtenä päivänä ehdin tehdä myös pakollisen Vaasa sightseeing-kierroksen (lue: tori ja sen ympäristö).
Sitten pitikin taas haikeana jättää kotikaupunki taakseen ja valmistautua 24 tuntia kestävälle kotimatkalle. Olimme Helsingissä hotellissa yötä, joten matka ei tuntunut niin raskaalta.
Kotimatka oli aika puuduttava, koska 9 tunnin lennolla poika nukkui vain 30 minuuttia. Meidän takana ja edessä istuneet ihmiset tuskin tätä blogia lukevat, mutta pyydän nyt anteeksi kaikkea aiheutunutta häiriötä.
Kun lähestyimme Calgarya, kuulutti kapteeni: Tervetuloa Calgaryyn. Ulkona on kirkas kanadalainen talviyö. Lämpötila on - 26 astetta.
Ja tätä pakkasta on nyt kestänyt monta päivää. Ei ainakaan voi valittaa, ettei tunnu jouluiselta.
Kiva kuulla että kotimatkakin sujui hyvin. Täällä on taas tyhjää, kun pikku askeleet eivät kopise portaissa... Mekin saatiin heti lunta ja pakkasta kun olitte lähteneet. Nyt on taas nollakeli ja lumikinokset painuu kasaan.
ReplyDeleteTäällä riittää lunta, eikä nämä 20 sentin kinokset varmasti jouluun mennessä sula.
DeleteOonkyllä yllättynyt että sait niin paljon apua, muistan kun tulin Lucyn kans Suomeen kesällä 2012 Lucy oli 10kk ja Calgaryssä mulla oli 6 tunnin odotus kun oltiin ehditty muuttaa Kamloopsiin niin voidoin ostamaan yhden lisälennon ja tietenkin lisäsi about 10h siihen jo kauheaan matkaan. Siis Calgaryssa nuori mies lastasi mun laukut hihnalta kärryyn ja tarjoutui vielä pukkaamaankin ne minulle. Lucy oli mulla kantoliinassa, kun tultiin helsinkiin kukaan ei etes väistänyt että oisin saanut omaan laukkua sieltä hihnalta. Mutta joskus mua kyllä melkein ärsyttää Kanadalaisten "tuttavallisuus" pieniä vauvoja tullaan koskemaan, ja eräs vanhempi rouva kerran ihan vetäisi kantoliinaa alas päin että näkisi pojan kasvoja kun pelkkä hattu pilkotti. Suomessa ei kyllä kukaan tulisi kysymättä koskemaan haha ja monesti jos olen kuitenkin vain kahden pienen lapsen kanssa kaupassa kuulen kommentin "oh you got your hands full" ja kun siinä vaiheessa olen varmaan käyttänyt neitiä ainakin kerran vessassa, hän on syönyt puolet kärryyn kasatuista ruuista ja poika rupiaa hermostuun niin tekis mieli heittää takaisin "oh really?!?! so then get the eeff out of my way" haha määki tykkään bongailla suomalaisia lentokentällä, kyllä ne helposti tunnistaa. Ihana että nautit reissusta vaikkakin surullissa asioissa menittikin. Meilläkin on ollut täällä kauhean kylmä ja viime talvena oli yks päivä -10 niin on vähän koetellut.
ReplyDeletejoo olin kyllä itsekin vähän yllättynyt... tai sitten sattui vaan olemaan auttavaisia ihmisiä tällä kerralla :) Tosiaan aina ei jaksa olla sosiaalinen ja vastailla tuntemattomien kysymyksiin, mullekin tulee melkein joka ikinen kerta kaupassa joku sanomaan ton "you got your hands full" eikä aina jaksa hymyillä takaisin :) Usein myyjät kassallakin rupeaa kyselemään kaikkea lapsista ja samalla yritän pitää kaikki lapset kasassa ja pakata tavaroita, musta saa varmasti joskus aika tylyn kuvan, mutta ei voi mitään.... mietin vaan että tuntuukohan kanadalaisista samalta, vai onko niillä tää small talk niin selkärannassa ettei se häiritse. Vaan meillä suomalaisilla on tälläinen "huolehdi omista asioistasi" asenne :)
Deletejoo mää oon kans jotenki varmaan tosi tyly paikallisten mielestä, ja varsinkin jossain kaupan kassalla ainut ajatus on "almost done, almost done" mutta taas tänään joku papparainen tyyliin alko pukkaa mun kärryjä ja lirkutteleen neitille ja neitihän meni ihan panikkiin. Mulla on muutama ystävä pariskunta jotka on interracial (miten sen nyt suomeksi hyvin etes sanoisi) ja kysymykset ja kommentit jota he lapsistaan ovat saanet on kyllä kans ihan älyttömiä mutta ilmeisesti se herättää kiinnostusta jos lapset eivät olekkaan aivan äitinsä näköisiä. Täällä monesti kaipaan suomalaisten yksityisyyttä ja aina suomen reissun jälkeen oli niin tuohduksissa palvelun tasosta ja siitä kuin tylyjä ihmiset on... haha :)
DeleteTakavuosina eräs pieni suomalainen matkaseurue oli pikavisiitillä naapurimaan Neuvostoliiton Leningrad nimisessä kaupungissa. Olivat ottaneet sukkahousuja ja farkkuja mukaan paikanpäällä myytäväksi kuten tapana oli. Hyvästä liikeideasta huolimatta olivat sitten jääneet miliisin haaviin, josta seurasi perstuntuma paikalliseen viranomaiskäytäntöön. Polvijärven isännille ja emännille tuli tässä vaiheessa itku silmään.
ReplyDeleteSattumusten kautta selvisivät sitten Suomen rajalle, eikä tarvinnut odotella seuraavien kotiolympialaisten armahdusaaltoa, ja vastassa olleet poliisit yllättyivät, kun matkalaiset ryntäsivät hajakäsin heidän syliinsä halailemaan ja kertomaan miten iloisia ovat päästessään takaisin lempeän Suomi-neidon helmoihin.
Tämä tapahtui aikana kun meillä oli "Ystävyys, Yhteistyö ja Avunantosopimus" N-liiton kanssa. Tarvitaan siis todella suuri hätä ja surku, että täällä kansalaiset riemastuvat kanssaihmisistä (ja poliisista).
Hyvää Rauhallista Joulua sinne Teille!