Normaali äiti kuittaa

Olimme eilen isossa leikkipuistossa. Olin pojan kanssa keinuilla ja tytöt olivat toisessa päässä puistoa. Vähän ajan päästä esikoinen tuli keinuille ja sanoi: "Äiti, hyvä!". Olin, että mitä? - "en ollut tunnistaa sinua, kun sä näytät nyt ihan normaalilta äidiltä." Öh, anteeksi vain, enkö mä sitten yleensä näytä normaalilta äidiltä? En kuulemma.

Tänään tämä normaali äiti on ollut taas puistossa "normaalien" lastensa kanssa.
Ensin sain ainakin tunnin patistaa tyttöjä pukemaan vaatteet päälle. Sitten esikoinen "nyrjäytti" jalkansa, kun oli venyttelemässä. Eikä sitten voinut ollenkaan muka kävellä.
Kun olimme vihdoin kaikki valmiita hain pojan rattaat autotallista. Sillä aikaa poika oli ehtinyt kaatua pihan ainoaan pieneen kuralätäkköön. Takaisin sisälle ja kaikki vaatteet vaihtoon, silmäkulmaan oli myös tullut mustelma.
Kun vihdoin olin taas valmis lähtöön niin 4-vuotias tuli itkien sisälle. Hän oli kaatunut siihen samaan pieneen lätäkköön. Vaatteiden vaihtorumba taas edessä. Josko nyt lähdettäisiin?
No ei, olin kadottanut postilaatikon avaimen, joka mulla oli kädessä silloin kun olimme ensimmäistä kertaa lähdössä. Sitä ei löytynyt mistään, joten mentiin sitten vaan ilman sitä.
Esikoinen linkkaa perässä, 6-vuotiaalla on päässä prinsessakruunu, 4-vuotias leikkii hevosta ja hyppelehtii eteenpäin, poika hihkuu rattaissa. Kyllä, tälläisinä hetkinä tunnen todellakin olevani ihan normaali äiti.

Viime viikolla näkyi täysikuu.