Downtown

Olin torstain ja perjantain työpaikan maksamalla kurssilla. Kurssi pidettiin keskustassa ja matkustin sinne bussilla ja junalla, sillä keskustaan autolla ajaminen olisi hullua. Myös parkkipaikasta pitäisi maksaa monta kymmentä dollaria. Eilen kotiin tullessa ahtauduin junaan ja monta pysäkkiä seisoin oven ja ihmismassan välissä kuin silli suolapurkissa. Silloin ajattelin, että onneksi työpaikka ei sijaitse keskustassa. Calgaryn keskustassa on melkein ainoastaan korkeita toimistotaloja, ja kymmenet tuhannet ihmiset käyvät siellä töissä joka päivä. Kuuden aikaan koko paikka autioituu.

 Luin lehdestä, että pelkästään viime vuoden aikana Albertaan muutti 50 000 ihmistä, joista suurin osa Calgaryyn. Kaupunkisuunnittelu ei ole pysynyt kaupungin kasvun mukana, vaan esim. joukkoliikenne on ruuhka-aikaan aivan täynnä. Jos jotain positiivista voi sanoa,

 niin junassa oli kaikesta huolimatta hyvä tunnelma ja ihmiset vitsailivat tilanteesta. 

Junaa odottamassa.

Ensi viikolla olenkin sitten toisissa maisemissa. Meitä voi siis nähdä livenä Vaasassa sunnuntaista tiistaiaamupäivään sekä Helsingissä tiistai-iltana. Ilmoittautukaa, jos haluatte tavata :)

Hey, Little Ant

Tokaluokkalaisella oli koulussa ollut tehtävänä kirjoittaa muurahaisista. Ensin piti valita, että jos näkee muurahaisen tappaako sen vai pitääkö sen hengissä ja sitten siihen piti kirjoittaa perustelut. Tämä oli aika hellyyttävä:

Pitäisin muurahaisen hengissä, koska se on elävä olento. Muurahaiset ovat vahvoja ja auttavaisia. En halua myöskään tappaa muurahaisia, koska niillä on lapsia. Niiden pitää myös tehdä lisää työtä.

Kylmästä lämpimään

Koko viime yön päässä soi Jukka Pojan kylmästä lämpimään.  En tiedä oliko tämä jotenkin alitajuista, mutta tänä aamuna täällä oli - 15 astetta. 

Alla olevat kuvat ovat sunnuntaiaamulta kello 9. Kuvat on otettu ikkunasta lämmin teekuppi kädessä, oli vähän liian aikaista äidille lähteä ulos :)

Tänä aamuna meillä on soinut Jukka Poika repeatilla, niinhän se on, että laulun saa pois päästä vain sitä kuuntelemalla...

Jos nyt olisi mahdollisuus lähteä kylmästä lämpimään, niin olisin valmis vaikka heti. Löysin eilen mielenkiintoisen sivun ja siellä oli artikkeli Aloittelijan opas Nigerian pidgin-englantiin. (Tällä sivulla on muitakin todella mielenkiintoisia juttuja), ja tämän ansiosta tuli ikävä Nigeriaan. 

Vaikka meillä puhutaankin kotona englantia, on meidän perheen kieli sekoitus eri kulttuureja. Meille on jäänyt sanoja ruotsista ja Irlannin englannista, joita käytetään sujuvasti puheessa. Meillä sanotaan esim. "put on your kofta" (villatakki), "put it in the bin" (täällä sanottaisiin garbage), lisäksi joitakin suomen sanoja ei ikinä käännetä englanniksi, kuten nukkumatti ja hammaspeikko. Meillä joutuu joskus aamuisin puhumaan myös jöröjukasta. Mies puhuu lapsille myös välillä omaa kieltänsä ja juuri tuota pidgin-englantia. Lapset sanovat isälleen "bo'a daddy", kun hän tulee kotiin. Lisäksi miehen kulttuurissa on erittäin tärkeää, että nuoremmat sanovat vanhemmille hyvää huomenta joka aamu. Aamuisin lapset sanovat siis "labo daddy". 

Miehen kieli (edo) on aika vaikeaa oppia. Meillä on yksi oppikirja, jonka mies osti ihan sitä varten, että voi opettaa lapsille kieltä. Kirja on tosin aika vaikealukuinen ja tarkoitettu enemmän aikuisille. Tämä on kuitenkin ainut kirja, joka on koskaan tehty edosta. 

Kieltä puhutaan ainoastaan Benin cityssä ja sen ympäristössä. Vaikka koulut käydään siellä englanniksi, elää kieli kuitenkin vielä vahvana vaikka sitä ei usein kirjoitetakaan. Beninissä on vahva kulttuuri, ja niin kutsuttu Benin Empire hallitsi maata vuosina 1440 - 1897, kunnes britit tulivat maahan. Beninin valtakunta oli erittäin sivistynyt (jos vaikka vertaa Suomeen tuona aikana), ja sen aikaisia esineitä on nähtävissä Beninin kaupungin museossa sekä Lontoossa, jonne britit niitä veivät. Nykyään näitä esineitä on palautettu takaisin aika paljon. 

Edoa puhuu maailmassa noin miljoona ihmistä. Kielessä on 32 kirjainta ja kirjaimet C, J, Q ja X puuttuvat kokonaan. 

Emo vbo? - Kuinka lapset voivat?

Egbe rhan iran! - Heille kuuluu hyvää.

Okomwen! vbe u a na rrei he! - Hyvänen aika! Miksi tulit?

Meillä on siis todella vaikea tehtävä miehen kanssa yrittää opettaa omia kieliämme lapsille, sillä he eivät kuule niitä mistään muualta eivätkä he ole ikinä asuneet kummassakaan maassa. Englanti on niin helppo vaihtoehto.

(PS. Kylmästä lämpimään soi vieläkin päässä...)

Kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan

Tarinoita maailmalta blogin innostamana aloin muistelemaan monia tekemiämme matkoja. Meillä ei usein mene kaikki aina suunnitelmien mukaisesti. Olemme tälläisiä ex tempore-ihmisiä, eli emme koskaan tee mitään yksityiskohtaisia suunnitelmia. Tämän takia meille ehkä sattuu ja tapahtuu kaikennäköistä... esimerkkejä on lukemattomia, tässä pari juttua:

- Vuonna 2002 ajoimme Beninistä Pohjois-Nigeriaan Kadunaan ja Josiin. Matka on noin 800 kilometriä yhteen suuntaan.  Esikoinen oli silloin 7 kuukautta, ja hänelle tuli tällä matkalla kauhea matkapahoinvointi, eli oksensi kaiken syömänsä. Se oli siis aikamoinen matka, kun kaikki varavaatteet oli oksennuksessa, eikä matkalla ollut peseytymismahdollisuutta. Kadunassa meidän piti mennä miehen sedän luo, mutta kun vihdoin löysimme oikean talon (mies oli ollut siellä viimeksi 10-vuotiaana) saimme kuulla, että setä oli kuollut. Kadunassa oli myös aika pelottavaa jo tuolloin, vaikka mellakat eivät silloin olleet vielä niin pahoja kuin nyt. Emme siis jääneet sinne vaan ajoimme Abujaan. Siellä söin elämäni parhaan aamiaisen ikinä, enkä varmasti ikinä unohda tätä matkaa.

- Vuonna 2003 olimme miehen ja esikoisen kanssa Pariisissa. Viimeisenä päivänä päätimme käydä Disneylandissa ja sieltä oli sitten tarjoitus mennä suoraan lentokentälle ja lentää takaisin kotiin. Jossain vaiheessa kadotimme kuitenkin toisemme. Mies oli tytön kanssa ja yritin heitä sitten etsiä. Tämä oli vielä sitä aikaa, ettei meidän ruotsalaiset puhelimet toimineet Ranskassa. Nyt näin jälkeenpäin olisi ehkä ollut viisainta mennä porteille odottamaan, että he tulevat ulos. Mutta etsin heitä kuitenkin niin kauan, että tuli jo kiire lähteä lentokentälle. Arvelin sitten, että he olivat varmasti jo lähteneet. En tiennyt ollenkaan, kuinka Disneylandista pääsee lentokentälle, mutta jotenkin sinne sitten löysin. Menin lähtöselvitykseen kysymään, jos mies oli jo mennyt portille. He eivät kuitenkaan voineet sitä kertoa. Olin sitten kahden vaiheilla tekisinkö lähtöselvityksen vai odotanko miestä. Mietin, että jos mies vaikka myöhästyy lennolta niin en halua lentää yksin kotiin. Päätin kuitenkin odottaa. Ja lopulta mies tuli tytön kanssa 5 minuuttia ennen lähtöselvityksen sulkeutumista.

- Vuonna 2009 ajoimme Irlannista autolla Saksaan. Lähdimme Dublinista aamuyöstä ajamaan kohti Belfastia, josta olimme menossa meren yli lautalla. Sanoin vielä lähtiessä, että laitetaan nyt bensaa, kun tankki oli aika tyhjä. Mies oli kuitenkin sitä mieltä, että tankataan sitten vähän myöhemmin. Dublinin ulkopuolella ei sitten ollutkaan yhtään bensa-asemaa ja tankki alkoi olla aika tyhjä. Lopulta mittari oli niin punaisella, että ajoimme johonkin läheiseen pieneen kylään, jossa oli yksi pieni bensa-asema. Kello oli 5 aamulla, eikä mikään ollut auki. Ovessa ei myöskään lukenut mitään aukioloaikoja. Jos asema olisi auennut vaikka kello 7 olisimme myöhästyneet laivasta. Lopulta näimme yhden ohikulkijan ja kysyimme koska bensa-asema aukeaa. Hän ei tiennyt, mutta kun kerroimme, että meillä on kiire hän sanoi tuntevansa bensa-aseman omistajan ja soitti hänelle. Omistaja tuli sitten avaamaan aseman vain meidän takia ja saimme tankattua auton. Tälläistä ystävällisyyttä on vain Irlannissa :)

- Vuonna 2011 ajoimme Seattlesta Calgaryyn. Lähdimme Seattlesta illalla, ja meidän tuli olla perillä noin 10 tunnissa. Meillä oli gps ja alkumatka meni ihan hyvin, kunnes olimme ohittaneet kaikki isommat kaupungit ja Kanadan rajan. Sitten gps ei enää mennyt päälle, eikä meillä ollut mitään muuta karttaa. Olimme keskellä ei mitään keskellä yötä, emmekä olleet nähneet muita autoja moneen tuntiin. Meidän piti sitten arvailla mihin käännytään. Olimme siis pienellä vuoristotiellä, eikä kyltit sanoneet meille mitään. Tien varrella näkyi kaikenlaisia eläimiä, mm. susia, joten ei tehnyt mieli pysähtyäkään. Tuli aika epätoivoinen olo. Ajoimme sitten vain suoraan ja ajattelimme, että tien on pakko päättyä jossain isommassa paikassa. Jossain välissä tie muuttui soratieksi, mutta emme voineet enää kääntyä takaisinkaan, sillä olimme ajaneet varmasti jo noin kaksi tuntia. Lopulta näimme sitten kyltin kaupunkiin, jonka tunnistimme ja pääsimme sinne. Olimme ajaneet aivan väärään suuntaan, mutta onneksi tästä kaupungista oli sitten moottoritie Calgaryyn ja pääsimme lopulta perille. Onneksi tankki oli täynnä tällä matkalla.

Luulisi, että näistä esimerkeistä olisi jo oppinut jotain. Ja kyllä varmaan olemmekin. Varsinkin nyt, kun matkustamme neljän lapsen kanssa on pakko jo vähän suunnitella.

Matkakuumetta

Suru-uutisen kuultuani lähdin töistä kotiin kesken päivän. Kun tulin töihin seuraavana maanantaina työkaverit olivat ostaneet minulle kukkia ja kortin. Vaikka työ välillä vähän kyllästyttääkin, sinne on kiva mennä vain työkavereiden takia.

 

 

Täällä on nyt pitkä viikonloppu, koska maanantaina on Remembrance Day ja yleinen vapaapäivä. Pari päivää sitten ostin liput Suomeen. Tulen kahdestaan pojan kanssa, enkä voi siis tämänkään takia olla montaa päivää poissa, sillä mies joutuu tekemään lyhyempää työpäivää. Lähdemme täältä keskiviikkona 27.11 ja perillä Vaasassa olemme perjantaina, eli melkein kaksi päivää olemme matkassa. Lennämme taas Air Transatilla Lontooseen ja sieltä Norwegianilla Helsinkiin. Lennot menivät ajallisesti todella hyvin, Lontoossa ei ole kuin 4 tunnin odotus. Suurempi ongelma onkin päästä Helsingistä Vaasaan, sillä lento on Helsingissä 23.30 yöllä.

 

Helsingin lentokenttä ei ole myöskään kovin tuttu, ja vaikka olen matkustellut paljon eri maissa, en ole Helsingissä käynyt kovin monta kertaa enkä varmaan osaisi siellä liikkua. Samoin kun tulemme takaisin, pitää Helsingissä varmasti olla yksi yö, sillä lento on 6.30 aamulla. Saa nähdä mihin sitten yöllä eksytään...

 

Vaikka olenkin tulossa hautajaisiin olen todella innoissani matkasta, sillä minusta tuli eilen ensimmäistä kertaa täti. Nyt näen siis suloista vauvaakin. Ja tykkään matkustaa ihan pelkästään itse matkankin takia, vähän vaihtelua tähän arkeen.

 





Takaisin

Täällä on ollut piuhat poikki pari viikkoa. Tietokone sanoi taas itsensä irti enkä päässyt nettiin pariin viikkoon. Tälläinen tauko tekee kyllä välillä ihan hyvääkin, ainakin menin aikaisemmin nukkumaan kuin yleensä. Usein tulee katseltua netistä suomalaisia ohjelmia iltamyöhään.

Halloween tuli ja meni ja sitten tänne tuli talvi. Ulkona on nyt ainakin 15 senttiä lunta. Olen yrittänyt miettiä miksi tykkään talvesta? Kun eihän tästä kylmästä ja märästä ja pimeästä kaiken järjen mukaan voi tykätä... mutta on ihana olla kotona lasten kanssa, eikä mihinkään ole pakko mennä. Kesällä tulee aina sellainen olo, että on pakko mennä ulos kun on niin hieno ilma. Nyt voi viettää kiireettömiä viikonloppuna ja vain "olla". Lisäksi lumi tekee maasta niin kauniin ja onhan pulkkamäessäkin kiva käydä. Irlannissa asuessamme tälläisiä talvia oli ikävä, joten Kanada on juuri oikea maa meille ainakin ilmaston puolesta. Ja kesä tulee myös aina talven jälkeen ja sekin on ihanaa...

Perjantaina eli pyhäinpäivänä sain Suomesta huonoja uutisia. Isoäitini kuoli.
Olen tulossa Suomeen hautajaisiin vaikka mitä maksaisi. En ole töistäkään pyytänyt vielä vapaata, mutta eiköhän se onnistu. Isoäiti oli erittäin rakas enkä voinut olla hänen kanssaan viimeisiä hetkiä, joten en mistään hinnasta olisi poissa hautajaisista.

Kirjoittelen myöhemmin taas vähän iloisemmista aiheista. Tänä viikonloppuna muistellaan isoäitiä ja sytytetään kynttilä hänen muistolleen. Onneksi kauniita ja iloisia muistoja on paljon.