3 vuotta

Tulimme Calgaryyn huhtikuun ensimmäinen päivä vuonna 2010. Tämä päivämäärä on siis maahanmuuttopapereissa virallisesti se päivä, jolloin me "landed", eli saavuimme Kanadaan. Olimme täällä silloin tosin vain kaksi viikkoa, koska halusin, että lapset jatkavat lukukauden loppuun asti koulua Irlannissa. Elokuussa 2010 muutimme tänne sitten lopullisesti.

Monet sanoivat, että olemme hulluja kun näin vain muutamme lasten kanssa vieraaseen maahan ilman työpaikkoja ja tietoa tulevasta. Mutta tälläisiä me olemme :) Ja niinkuin kiinalainen sananlasku kuuluu: One cannot refuse to eat just because there is a chance of being choked.

Huhtikuun ensimmäinen päivä on tärkeä siinä mielessä, että koska olemme olleet täällä nyt tasan kolme vuotta voimme nyt hakea Kanadan kansallisuutta. Tämä on aika pitkä prosessi, enkä osaa edes varmasti sanoa kuinka kauan siinä menee. Ensin on lähetettävä hakemus yhdessä todistuksen kanssa, josta käy ilmi että osaamme hyvin joko englantia tai ranskaa. Kun hakemus hyväksytään, meille lähetetään kirja "Discover Canada", joka pitää lukea kokeeseen. Kirjassa on asiaa Kanadan lainsäädännöstä ja ihmisten oikeuksista ym. Myös kansallislaulu pitää opetella :) Kun tämän kokeen läpäisee, saa sitten kansalaisuuden citizenship ceremony:ssa. Kanadan passista on se hyöty, että matkustaminen esim. Amerikkaan helpottuu (varsinkin miehellä). Ja sitten saa myös äänestää vaaleissa (vaikka täytyy myöntää, että paikallinen politiikka ei erityisemmin kiinnosta).

En varmasti ikinä unohda sitä päivää, kun muutimme tänne lopullisesti. Tulimme tänne neljän matkalaukun kanssa, ja lisäksi lähetimme noin 100 kiloa tavaraa pahvilaatikoissa rahdin mukana. Siinä oli kaikki omaisuutemme. Hoidin yksin koko muuton, koska mies oli vielä Ruotsissa töissä. Tulin tyttöjen kanssa tänne 4 kuukautta ennen miestä, koska koulut alkoivat syyskuussa ja mies pääsi muuttamaan vasta joulukuussa.

Olin löytänyt kivan talon netin kautta ja sovimme vuokranantajan kanssa, että soitan sitten kun olemme lentokentällä ja tapaamme hänet talossa. Kaikkia kauhujuttuja kuulleena minulla oli pieni pelko alitajunnassa, että vaikka hän kuulosti ihan rehelliseltä puhelimessa niin mitä jos vuokranantaja ei vastaakaan puhelimeen tai on jo vuokrannut talon jollekin toiselle... onneksi pelko oli aiheeton. Otimme lentokentältä sitten taksin ja aikaeron johdosta lapset nukahtivat sekunnissa taksiin. Kun tulimme perille (matka kesti, koska taksikuski ei tiennyt tarkkaa sijaintia enkä voinut häntä neuvoa, kun minulla ei ollut hajuakaan missä päin talo on), oli vuokranantaja jo paikalla. Jouduin nostamaan nukkuvat lapset autosta sisälle ja he jatkoivat nukkumista lattialla (talossa ei ollut mitään huonekaluja). Sitten kirjoitimme vuokrasopimuksen. Seuraavat kolme yötä nukuimme kaikki lattialla peittojen päällä. Sitten löysin kirjaston ja pääsin nettiin, josta sitten löysin käytetyt sängyt.

Ensimmäiset kuukaudet olivat aika sopeutumista. Suurin ongelma oli se, että meillä ei ollut autoa ja kaikki kauppamatkat tehtiin bussilla. Aloin myös etsiä työpaikkaa, mikä ei ollut niin yksinkertaista. Onneksi löysin kurssin, jossa autettiin kirjoittamaan CV Kanadan malliseksi ja sieltä sain muutenkin vinkkejä työnhakuun. Kuitenkin vasta joulun jälkeen pääsin ensimmäiseen haastatteluun. Näinä ensimmäisinä kuukausina tuntui, että elämä olisi pysähtynyt hetkeksi. Mikä ei sinänsä ollut ainoastaan huono asia.

Kaikki kuitenkin järjestyi ja näiden kolmen vuoden aikana on tapahtunut paljon suuria asioita. Sain pysyvän työpaikan, 6-vuotias aloitti koulun, mies sairastui, poika syntyi. Sekä paljon pienempiä muutoksia, joista voimme olla kiitollisia.

Nyt voin jo sanoa, että olemme kotiutuneet tänne hyvin. Tämä on nyt koti, enkä voi tällä hetkellä kuvitellakaan, että asuisimme jossain muualla.