Viimeistä viedään...

Eli viimeinen viikko on alkamassa ennen töiden alkua... sopivasti 4-vuotias on ollut koko viikonlopun oksennustaudissa, joten tästä ei ole paljon nautittu. Toivottavasti se ei nyt tartu muille.

To do -lista vain kasvaa. Tällä listalla on asioita, joita ajattelin tekeväni äitiyslomalla, kun sitten on niin paljon aikaa... olisi mm. ihan hyödyllistä siivota vaatekaapit ja keittiön kaapit. Listalla on myös kauheasti paperiasioita hoidettavana, koska siihenkään ei ole muka ollut aikaa...eikä tule olemaan aikaa, kun aloitan työt. Ja valokuviakin olisi kiva teettää ja laittaa albumeihin.

Kampaajallakin pitäisi käydä, viimeksi leikkasin hiukset yli vuosi sitten. Ja työvaatteet pitää kaivaa esiin jostain kätköistä. Työkenkiäkään minulla ei ole. Luultavasti menen töihin ensimmäisenä päivänä äitiysvaatteet päällä :)

Tällä viikolla pitää siis tehdä ainakin kolme asiaa listalta joka päivä, jotta kaikki saa tehtyä. Miten niin jätän kaikki aina viimeiseen hetkeen?

Ensi viikko on myös harjoitusviikko muulle perheelle. Sain sovittua uudesta työajasta esimiehen kanssa, ja työpäivä on 6.30 - 15.00. Näin lapset joutuvat olemaan koulun jälkeen vain 30 min yksin kotona ennen kuin tulen. Joudun lähtemään kotoa siis jo ennen kuin muut heräävät, joten en ole täällä laittamassa heitä kouluun. Ensi viikolla en aio herätä aamulla muiden kanssa, vaan lasten ja miehen on itse selvittävä kouluun lähdöstä. Varsinkin esikoinen on vaikea saada hereille aamuisin ja muita lapsia pitää pitkin aamua muistutella. Leikkiminen kun olisi paljon kivempaa kuin kouluun lähtö. Enkä myöskään halua alkaa siivoamaan aamiaslautasia pöydästä kun tulen töistä kotiin. Yksi viikko on pakko harjoitella, ja vaikka mies sanookin selviävänsä hyvin, niin minua kyllä vähän epäilyttää.

Eniten kyllä ihmetyttää, kuinka aika onkin mennyt näin nopeasti?

Olemme kanadalaistuneet. Heti kun ulkona on yli + 5 astetta lämmintä on hyvä ilma grillata. Ei haittaa, vaikka maassa onkin vielä lunta :)

Tuliaiset

Parhaat tuliaiset ovat ruokatuliaisia! Mies on tullut takaisin yksi matkalaukku täynnä herkkuja Ruotsista ja Norjasta. Ja kyllä maistuu taas hyvältä!

Se on kumma kuinka joitakin ruokia jää kaipaamaan vuosienkin jälkeen. Erityisesti minulla on ikävä ruokaa Ruotsista, (filmjölk ja vörtbröd...mmmm). Irlannista ei kumma kyllä ole ikävä muuta ruokaa kuin soodaleipää. Sieltä on sitten ikävä muita asioita. Lapset muistavat Irlannista erityisesti sen, että siellä kuoritaan keitetyt perunat käsillä :)

3 vuotta

Tulimme Calgaryyn huhtikuun ensimmäinen päivä vuonna 2010. Tämä päivämäärä on siis maahanmuuttopapereissa virallisesti se päivä, jolloin me "landed", eli saavuimme Kanadaan. Olimme täällä silloin tosin vain kaksi viikkoa, koska halusin, että lapset jatkavat lukukauden loppuun asti koulua Irlannissa. Elokuussa 2010 muutimme tänne sitten lopullisesti.

Monet sanoivat, että olemme hulluja kun näin vain muutamme lasten kanssa vieraaseen maahan ilman työpaikkoja ja tietoa tulevasta. Mutta tälläisiä me olemme :) Ja niinkuin kiinalainen sananlasku kuuluu: One cannot refuse to eat just because there is a chance of being choked.

Huhtikuun ensimmäinen päivä on tärkeä siinä mielessä, että koska olemme olleet täällä nyt tasan kolme vuotta voimme nyt hakea Kanadan kansallisuutta. Tämä on aika pitkä prosessi, enkä osaa edes varmasti sanoa kuinka kauan siinä menee. Ensin on lähetettävä hakemus yhdessä todistuksen kanssa, josta käy ilmi että osaamme hyvin joko englantia tai ranskaa. Kun hakemus hyväksytään, meille lähetetään kirja "Discover Canada", joka pitää lukea kokeeseen. Kirjassa on asiaa Kanadan lainsäädännöstä ja ihmisten oikeuksista ym. Myös kansallislaulu pitää opetella :) Kun tämän kokeen läpäisee, saa sitten kansalaisuuden citizenship ceremony:ssa. Kanadan passista on se hyöty, että matkustaminen esim. Amerikkaan helpottuu (varsinkin miehellä). Ja sitten saa myös äänestää vaaleissa (vaikka täytyy myöntää, että paikallinen politiikka ei erityisemmin kiinnosta).

En varmasti ikinä unohda sitä päivää, kun muutimme tänne lopullisesti. Tulimme tänne neljän matkalaukun kanssa, ja lisäksi lähetimme noin 100 kiloa tavaraa pahvilaatikoissa rahdin mukana. Siinä oli kaikki omaisuutemme. Hoidin yksin koko muuton, koska mies oli vielä Ruotsissa töissä. Tulin tyttöjen kanssa tänne 4 kuukautta ennen miestä, koska koulut alkoivat syyskuussa ja mies pääsi muuttamaan vasta joulukuussa.

Olin löytänyt kivan talon netin kautta ja sovimme vuokranantajan kanssa, että soitan sitten kun olemme lentokentällä ja tapaamme hänet talossa. Kaikkia kauhujuttuja kuulleena minulla oli pieni pelko alitajunnassa, että vaikka hän kuulosti ihan rehelliseltä puhelimessa niin mitä jos vuokranantaja ei vastaakaan puhelimeen tai on jo vuokrannut talon jollekin toiselle... onneksi pelko oli aiheeton. Otimme lentokentältä sitten taksin ja aikaeron johdosta lapset nukahtivat sekunnissa taksiin. Kun tulimme perille (matka kesti, koska taksikuski ei tiennyt tarkkaa sijaintia enkä voinut häntä neuvoa, kun minulla ei ollut hajuakaan missä päin talo on), oli vuokranantaja jo paikalla. Jouduin nostamaan nukkuvat lapset autosta sisälle ja he jatkoivat nukkumista lattialla (talossa ei ollut mitään huonekaluja). Sitten kirjoitimme vuokrasopimuksen. Seuraavat kolme yötä nukuimme kaikki lattialla peittojen päällä. Sitten löysin kirjaston ja pääsin nettiin, josta sitten löysin käytetyt sängyt.

Ensimmäiset kuukaudet olivat aika sopeutumista. Suurin ongelma oli se, että meillä ei ollut autoa ja kaikki kauppamatkat tehtiin bussilla. Aloin myös etsiä työpaikkaa, mikä ei ollut niin yksinkertaista. Onneksi löysin kurssin, jossa autettiin kirjoittamaan CV Kanadan malliseksi ja sieltä sain muutenkin vinkkejä työnhakuun. Kuitenkin vasta joulun jälkeen pääsin ensimmäiseen haastatteluun. Näinä ensimmäisinä kuukausina tuntui, että elämä olisi pysähtynyt hetkeksi. Mikä ei sinänsä ollut ainoastaan huono asia.

Kaikki kuitenkin järjestyi ja näiden kolmen vuoden aikana on tapahtunut paljon suuria asioita. Sain pysyvän työpaikan, 6-vuotias aloitti koulun, mies sairastui, poika syntyi. Sekä paljon pienempiä muutoksia, joista voimme olla kiitollisia.

Nyt voin jo sanoa, että olemme kotiutuneet tänne hyvin. Tämä on nyt koti, enkä voi tällä hetkellä kuvitellakaan, että asuisimme jossain muualla.

Letit

Kun on kolme tyttöä ja kaikilla on afrikkalais-suomalainen hiuslaatu, niin arvata saattaa, että meillä menee paljon aikaa hiustenlaittoon. Esikoisella on todella paksut ja kiharat hiukset, 6-vuotiaan hiukset ovat aavistuksen ohuemmat kuin isosiskonsa, mutta samanlainen afrotukka on hänelläkin. 4-vuotias taas on kuin eri planeetalta, sillä hänen hiuksensa ovat melkein suorat, vaikka menevät kyllä lyhyenä myös kiharalle. 

Esikoisen hiuksia olen laittanut hänen ollessa pienempi, ja sitten hiukset on myös yleensä viety letitettäviksi hiuslisäkkeillä (ja olen päässyt helpolla...), mutta nyt se ei enää hänelle käy. Nykyään hänellä on menossa sellainen kausi, että suoristaa hiuksia suoristusraudalla. Vaikka haluaisinkin, että hän pitäisi hiuksia luonnollisina, niin ymmärrän kyllä, että niiden kampaamisessa on kauhea työ.

Tällä hetkellä minulla on luojan kiitos siis vain 6-vuotias, jonka hiuksia pitää laittaa. Yritän tehdä kampauksia, jotka kestäisivät pari päivää koska joka päivä en ehdi hänen hiuksiaan kampaamaan. En ole mikään ekspertti tekemään erilaisia tyylejä, mutta tyttö on ollut ainakin vielä ihan tyytyväinen. 

Nämä letit kestää pari päivää.

Tässä hiukset on kammattuna.

Pesun jälkeen. Hoitoainetta on pakko käyttää, muuten kampaamisessa menee ikuisuus. Ylläolevassa kuvassa  kammattuna. Vaikka tämä jokaviikkoinen hiustenlaitto onkin työlästä, niin pitäisi siitäkin osata nauttia. Kun kuitenkin tiedän, että parin vuoden päästä en enää saa tytön hiuksia laittaa...(jos aivan rehellisiä ollaan, niin I can't wait...)

Tässä on 4-vuotiaan hiukset pesun jälkeen kammattuna. 

 Esikoisen hiukset suoristettuna.

Pari hoitoainetta, jotka on todettu hyviksi. 

Dull weekend

Jotkin englanninkielen sanat ovat sellaisia, että niille ei vain löydy samankaltaista vastinetta suomeksi. Yksi hyvä esimerkki on sana dull säästä puhuttaessa. Tämä viikonloppu on ollut todella dull, aurinko ei ole käynyt kertaakaan esillä, mikä ei todellakaan ole tyypillistä täällä. Ja nyt sataa lunta...

Kun sain tarpeeksi tyttöjen riitelystä ja kun tuntui, että sisällä olo johtaa vain päänsärkyyn, päätin, että jotain pitää tehdä. Lähdimme uimahalliin. Emme ole käyneet yhdessä uimassa pojan syntymän jälkeen, kun olen ajatellut, että yksin neljän lapsen kanssa olisi vaikeaa. Mutta hyvin se meni ja kaikki nauttivat uinnista täysin rinnoin. Olimme altaassa melkein kaksi tuntia. 

Tänään päätin leipoa karjalanpiirakoita. Tyttöjen ykkösherkku Suomessa on erityisesti karjalanpiirakat, ja he olivat ihan innoissaan, this tastes like Finland, sanoi 6-vuotias. Tosin tekeleet ovat varmasti kaukana oikeista piirakoista, sillä en ole tehnyt näitä sitten koulun kotitaloustunnin jälkeen. Meillä ei ole oikeaa piirakkapulikkaa, vaan normaali kaulin. Eikä meidän uuniakaan saanut kuumemmaksi kuin 260 astetta. Mutta maku muistutti jonkin verran alkuperäistä, ja sehän on tärkeintä :)

Loma on nyt loppu ja huomenna mennään taas kouluun...viimeisiä viikkoja myös minulle, sillä 29. huhtikuuta on ensimmäinen työpäivä.

Normaali äiti kuittaa

Olimme eilen isossa leikkipuistossa. Olin pojan kanssa keinuilla ja tytöt olivat toisessa päässä puistoa. Vähän ajan päästä esikoinen tuli keinuille ja sanoi: "Äiti, hyvä!". Olin, että mitä? - "en ollut tunnistaa sinua, kun sä näytät nyt ihan normaalilta äidiltä." Öh, anteeksi vain, enkö mä sitten yleensä näytä normaalilta äidiltä? En kuulemma.

Tänään tämä normaali äiti on ollut taas puistossa "normaalien" lastensa kanssa.
Ensin sain ainakin tunnin patistaa tyttöjä pukemaan vaatteet päälle. Sitten esikoinen "nyrjäytti" jalkansa, kun oli venyttelemässä. Eikä sitten voinut ollenkaan muka kävellä.
Kun olimme vihdoin kaikki valmiita hain pojan rattaat autotallista. Sillä aikaa poika oli ehtinyt kaatua pihan ainoaan pieneen kuralätäkköön. Takaisin sisälle ja kaikki vaatteet vaihtoon, silmäkulmaan oli myös tullut mustelma.
Kun vihdoin olin taas valmis lähtöön niin 4-vuotias tuli itkien sisälle. Hän oli kaatunut siihen samaan pieneen lätäkköön. Vaatteiden vaihtorumba taas edessä. Josko nyt lähdettäisiin?
No ei, olin kadottanut postilaatikon avaimen, joka mulla oli kädessä silloin kun olimme ensimmäistä kertaa lähdössä. Sitä ei löytynyt mistään, joten mentiin sitten vaan ilman sitä.
Esikoinen linkkaa perässä, 6-vuotiaalla on päässä prinsessakruunu, 4-vuotias leikkii hevosta ja hyppelehtii eteenpäin, poika hihkuu rattaissa. Kyllä, tälläisinä hetkinä tunnen todellakin olevani ihan normaali äiti.

Viime viikolla näkyi täysikuu.