Humanistin uusi työpaikka

Minulta kysytään usein, että miksi muutin ulkomaille. Vaikka ensimmäisen ulkomaille muuton syynä olikin mies, ovat sen jälkeiset muutot johtuneet aina työpaikasta. Usein ajattelenkin, että olisinko näin kokenut ja ennakkoluuloton jos olisin jäänyt Suomeen? Pahimmassa tapauksessa olisin ehkä pitkäaikaistyötön humanisti. 

Suomessa keskisuuressa kaupungissa 90-luvulla kasvaneena minulla ei ollut minkäänlaisia suuria haaveita työelämään riippuen. Mentaliteettina oli "hyvä jos jonkin työn löytää". Olin onnekas, että pääsin kesätöihin parina kesänä vaikka se olikin vain siivousta. Sitten hain opiskelemaan haluamaani alaa, vaikka tulevaisuuden työllistyminen sillä alalla näyttikin aika synkältä. Opiskelut jäivät kuitenkin kesken kotikaupungissani ja muutin Tukholmaan, jossa jatkoin opiskelua. Työmahdollisuudet eivät olleet Tukholmassakaan kovin hyvät tälläiselle suomalaiselle humanistille ilman mitään alan työkokemusta. Sitten aloin lähetellä työhakemuksia eri maihin, ja vastauksia alkoi tulemaan. Kaikki päättyi siihen, että Irlannista lähetettiin työsopimus ja parin kuukauden päästä olin jo pysyvässä työsuhteessa hyvällä palkalla. Näin humanisti siirtyi liike-elämään. 

Kun Suomessa työnhakijalta vaaditaan juuri alalle sopiva tutkinto, katsotaan Irlannissa hyväksi kun vain on joku yliopistotutkinto. Kun eihän siellä yliopistossa opita työtä tekemään, vaan sieltä saa perustan oppimiselle ja analyyttiselle ajattelulle. Samoin täällä Kanadassa minulla ei ole ikinä ollut haitaksi, vaikka cv:ssä lukee filosofian maisteri. Päinvastoin työnantajat ovat kiinnostuneita miksi opiskelin valitsemaani alaa. Minulla on  nyt yli kuuden vuoden kokemus talousalalta ja työ on mielenkiintoista. Vaikka arvoiltani olen aina humanisti enkä ole ikinä ollut koulussa hyvä matematiikassa, ei se ole mikään este tehdä töitä myös numeroiden ja laskelmien parissa.

Syy miksi olen viime aikoina miettinyt näitä asioita on se, että olin pari viikkoa sitten työhaastattelussa työpaikkaan, josta en olisi osannut edes unelmoida kymmenen vuotta sitten. Jos olisin vain jäänyt samaan kaavaan ajatellen, että en ole tarpeeksi hyvä ja kokenut eikä minulla ole kaikkia tarvittavia vaatimuksia, en olisi tässä nyt. Viime viikolla sain nimittäin tietää, että juuri minut on valittu. En ole vieläkään oikein sisäistänyt, että se on totta. Mutta totta se on, ja nyt ehkä voin alkaa haaveilemaan myös toisesta pitkään saavuttomattomissa olevasta haaveesta, eli oman talon ostosta.

Jos joku tätä lukeva on juuri nyt samassa tilanteessa kuin minä kymmenen vuotta sitten, niin muistakaa, että maailma on avoin. Ja vaikka ulkomaille muutto ei olekaan kaikille syistä tai toisista mahdollista, niin ikinä ei saa antaa periksi. Kaikki on mahdollista, kun sitä vain itse haluaa. 

Kurpitsajuhla

Viime viikonloppuna Kanadassa vietettiin kiitospäivää, ja sen kunniaksi myös maanantai oli vapaapäivä. Kiitospäivään kuuluu tietenkin kiitospäivän ateria, jonka mekin nyt teimme. Tai oikeastaan esikoinen teki ja minä vaan vähän "avustin".

Koska ilmat olivat mitä mahtavimmat päätin viedä lapset läheiselle "maissipellolle", eli corn mazeen. Paikalla oli iso maissipeltoon tehty labyrintti, liukumäkiä, pomppulinnoja ja muita aktiviteetteja lapsille. Ainut huono puoli paikassa oli se, että olimme kaikki aivan pölyisiä kotiin tullessamme. Mutta likaiset vaatteet ovat pieni hinta lasten iloon verrattuna. Jopa esikoinen oli mukana kaverinsa kanssa, nykyään häntä ei saa mukaan mihinkään.

Tulevan Halloweenin vuoksi paikalla oli myös kurpitsafestivaali. Meille ei nyt tullut yhtään kurpitsaa kotiin. Pari kertaa olen yrittänyt kurpitsasta jotain tehdä, mutta ikinä en ole onnistunut saamaan kovin hyvää lopputulosta. 

Labyrintissa. Löydätkö poikaa ylemmästä kuvasta?